sunnuntai 18. tammikuuta 2015

RUOTSINKIELISET MODERNISTIT, OSA 1 – SÖDERGRAN, DIKTONIUS, RUIN, BJÖRLING

 

Ylhäältä oikealle: Södergranin aforismikokoelma Brokiga iakttagelser (1919),
kootut runot ja aforismit (1990), Aforismer (2010; kirjasta on vahingossa jäänyt
yksi aforismi pois ja yksi on ladottu väärin; teos sisältää myös Södergranin
aforistiikkaa käsittelevän esseen), Kaikkiin neljään tuuleen (2013; sisältää kaikki
aforismit alkuperäiskielellä ja suomeksi Hilja Mörsärin kääntäminä sekä muun
muassa kirjailijaa esittelevän esseen), kootut runot ja aforismit (2014).
 



 
Samana vuonna 1919, jolloin Siljon runo- ja aforismikirja Selvään veteen ilmestyi, Edith Södergran julkaisi pienen aforisminiteen Brokiga iakttagelser (Kirjavia huomioita). Nämä aforismit ovat syntyneet kirjailijan kehityksen murrosvaiheessa. Tyyliltään ne eivät muistuta enempää Södergranin ihailemaa Nietzscheä kuin hänen omaa runouttaankaan; ne ovat lakonisia ja objektiiviseen viileyteen pyrkiviä, vailla södergranilaista väkevyyttä.

Ruotsinkielinen aforistiikkamme on sikäli homogeenistä, että se on enimmälti Södergranin merkeissä syntyneen modernistisen runoilijaryhmän kirjoittamaa. Nämä aforistikot ovat kuitenkin kaikki vahvasti yksilöllisiä. Värikkäin heistä on epäilemättä Elmer Diktonius. Hänen esikoisteoksensa Min dikt (Minun runoni, 1921) käsittää sekä runoja että aforismeja, kolmas, Brödet och elden (Leipä ja tuli, 1923) pelkästään aforismeja. Ne ovat 25–27-vuotiaan runoilijan puheenvuoroja; myöhemmin hän luopui tästä kirjallisuuden lajista. Min dikt -kokoelman ajatelmat ovat tuoreempia, Brödet och elden on jossakin määrin edellisen teoksen toistoa, vaikka eräät asenteet tulevat siinä selkeämmin näkyviin.

 

Elmer Diktoniuksen Min dikt -teoksen
alkuperäispainoksen kansi (1921).

 
Diktonius on aforismeissaan sama uhitteleva ekspressionisti kuin lyriikassaankin. Hänen kirjallinen neuvonantajansa O. W. Kuusinen vertasi aforismeja taisteluaseisiin, ja hän itse käsitti ajatelmiensa tehtäväksi vaikuttaa ihmisiin: "Elleivät sanani saata joitakuita barrikadeille, sylkäisen niitä" (Brödet och elden). Diktonius pyrki yhdistämään taiteellisen ja yhteiskunnallisen vallankumouksen. Hän pilkkaa ja herjaa kangistunutta kulttuuria, ymmärtämätöntä taidekritiikkiä, hedelmättömiä esteetikkoja. Hänen oma eettissävyinen estetikkansa ei ehkä kuitenkaan ollut niin vallankumouksellista kuin näytti: vertaillessaan Diktoniuksen ja Runebergin aforismeja Rabbe Enckell on havainnut niissä ihmeellistä yhtäpitävyyttä. Taiteen arvo on Diktoniukselle "elämänarvo", taide on syvintä todellisuutta ja tyydyttää ihmisen nälkää. "Nälkä" on aforismien tärkeitä sanoja; runoilijan rakkaus proletariaattiin on sekin rakkautta nälkään, "vahvimman kovuuden käyttövoimaan".

Diktoniuksen kapina on myös väkevän persoonallisuuden pyrkimystä itsensä toteuttamiseen. Enemmän kuin kukaan toinen aforistikkomme hän tuo omaa minäänsä esille ajatelmissaan. Hän ilmaisee mielellään suorasanaisesti reaktionsa käsiteltävään asiaan ("minä rakastan" – "minä vihaan"). Monet mietelmät uhoavat ylimielistä itseluottamusta: "Man måste antingen tro på gud eller på sig själv. Jag tror på mig själv" (Täytyy uskoa joko jumalaan tai itseensä. Minä uskon itseeni.). Toisinaan Diktonius hahmottelee omaakuvaansa ja antaa elämäkertansa kirjoittajalle vihjeen: "Jag är fyrkantig" – minä olen neliskulmainen. Saman attribuutin saa uusi taide, vanhan "pyöreän" taiteen vastakohtana.

Diktonius suosii tiukkaa muotoa ja käyttää suhteellisen paljon elliptisiä, verbittömiä lauseita. Hänen taistelevan, dualistisen näkemyksensä mukaista on antiteesin runsaus. Aforismit rakentuvat usein kahdesta väitteen ja vastaväitteen sisältävästä lauseesta; "mutta"-sana tehostaa antiteesia:

 

Konsten är i och för sig blott konst: ord, linjer, färger eller toner. Men det som den väcker till liv inom oss, utgör dess värde.

(Taide on sinänsä vain taidetta: sanoja, viivoja, värejä tai säveliä. Mutta sen arvo on siinä, mitä se meissä herättää eloon. Min dikt)

 

Diktonius paiskelee värejä ihailemansa Van Goghin tapaan, ja hänen sanontansa on usein hyperbolista. Näin on laita myös kuvakielen, jolla on keskeinen asema Diktoniuksen – samoin kuin Koskenniemenkin – aforistiikassa. Pyrkimystä elämän- ja maanläheisyyteen, henkisen ja fyysisen yhdistämiseen ilmentävät monet seksuaalielämästä sekä yleensä ihmisruumiista ja sen toiminnoista saadut metaforat, jotka toisinaan värittyvät positiivisesti, toisinaan negatiivisesti. Luomistyön symboliikassa on nälän ohella siittämisen ja synnyttämisen mielikuva etualalla: "Konstnären och livet avla konsten" (Taiteilija ja elämä siittävät taiteen). Vastenmieliset ilmiöt tai henkilöt ovat "huoruutta", "porttoja", "onanisteja". Kulttuuria Diktonius vertaa jalkahikeen ja käärinliinoihin. Abstraktisia käsitteitä hän konkretisoi verbi- ja substantiivikuvin: "Men kanske jag knöt min näve kring det ruttnas strupe" (Mutta ehkä kuristin nyrkilläni mädännäisyyttä kurkusta). Diktonius luonnehtii ekspressionismia "verbitaiteeksi", ja hänen omakin kielenkäyttönsä rakentuu huomattavassa määrin verbeille.

Luonnon vertaukset ovat vähemmän tärkeitä. 'Kauneimpia' kuvia ovat siivet ja lento; niiden vastakohtana on multa tai maankamaralla liikkuvat jalat. Olof Enckell on todennut tämän "dynaamisen ekspansiontarpeen" ja "vegetatiivisen mullanrakkauden" vuorovaikutuksen Diktoniuksen koko tuotannossa.

 
 
Hans Ruinin aforismeista ja fragmenteista koostuva Makt och vanmakt ilmestyi 1940
ja Gunnar Björlingin aforistisen tuotannon valikoima Så fjärran skäller 1952.


Diktoniusko mahtoi tehdä aforismin muotiasiaksi Suomen ruotsinkielisten kirjailijain keskuudessa? Jossain määrin hän ainakin näyttää olleen toisten esikuvana. Paitsi modernistien aikakauslehdissä, Ultrassa ja varsinkin Quosegossa, aforismeja julkaistiin 1920-luvulla varsin runsaasti myös vanhoillisemmassa Nya Arguksessa, jonka aforistikoista tärkein oli selkeää, harmonista tyyliä viljelevä idealisti Hans Ruin.

Ultran ja Quosegon avustajia oli Gunnar Björling. Hänen 1920-luvulla alkaneessa runsaassa tuotannossaan proosarunon ja aforismin raja pysyy aina häilyvänä. Runokokoelmiensa aforistiset ainekset hän on itse koonnut valikoimaksi Så fjärran skäller (Niin kaukana haukkuu, 1952). Björling on runokielen uudistaja ja jonkinlaisen aukiolemisen, "rajattoman todellisuuden" filosofi. Suuri osa kokoelman Så fjärran skäller proosapalasista on lyyrisluonteisia välähdyksiä, mielleyhtymiä, huudahduksia. Toisissa taas singahtaa aito aforistinen nuoli. Niiden tyyli on hieman varovaisempaa kuin Björlingin runojen, ja 1930 -luvun puolivälistä ne alkoivat yhä enemmän muistuttaa 'normaaleja' aforismeja. Tuolloin Björling myös ryhtyi kirjoittamaan pitkähköjä "fragmentteja", joissa ajatusta kehitellään loogisesti aukenevissa periodeissa. Enimmät näistä ovat Björlingin runouden kommentteja ja elämänkatsomuksen kiteytymiä. Paradoksaalina pyrkimyksenä on rajattomuuden ja suljetun kokonaishahmon yhdistäminen. Björlingin lyhyissä mietelmissä ovat aiheina taiteen ohella elämä, ihmissuhteet ja itse-erittely. Runoilijan minä on koko ajan esillä. Björling käyttää mielellään määritelmämuotoa: "Våra ovänligheter är den lyckliges lyxartikel" (Epäystävälliset eleemme ovat onnellisen ylellisyysesine). Hänen rohkeat kuvansa ilmaisevat toisinaan fyysistä vastenmielisyyttä, toisinaan taas ovat hyvinkin runollisia; yleensä niillä on unenomainen leima.

Maija Lehtonen (1970)

 
Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:


 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jos kommentointi ei muuten onnistu, valitse Kommentti nimellä -valikosta vaihtoehto “Nimi/URL-osoite” tai “Nimetön”. Kiitos sinulle!