SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 1

 

 

 

 

Artikkelisarjan alkuun
 

Huomautus: artikkeli on julkaistu vuonna 1970, joten artikkelin tiedot eivät vastaa nykytilannetta.

 

 

Suomalaisista aforistikoista useimmat ovat luonnehtineet aforismia aforismeissaan, jotkut (Koskenniemi, Marjanen, Tyyri) myös kirjoitelmissa. Tunnetuin on kaiketi Siljon määritelmä: "Aforismi = uusaikainen, mieskohtaiseen, salattuun tuntoon pohjautuva sanalasku, jossa ajatus tekee pienen, mutta tiukan solmun." Kaarlo Marjanen kiinnittää erityistä huomiota aforismin keskivaiheilla tapahtuvaan yllättävään "käännähdykseen". Koskenniemi huomauttaa kuvakielen tärkeästä osuudesta ja aforismeissa usein esiintyvästä määritelmämuodosta. Elmer Diktoniuksen mielestä aforismi on "pistetaidetta". Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että aforismin on oltava lyhyt ja iskevä. On vaikea sanoa, missä määrin tämä suomalainen 'aforismin teoria' on vaikuttanut lajin kehitykseen meillä. Ainakin lyhyyden vaatimus on omaksuttu: Suomessa on viljelty nimenomaan "ranskalaista" suppeaa aforismia. Pitempiä "fragmentteja" on runsaanlaisesti vain Eklundilla ja Enckellillä, jonkin verran Jotunilla, Marjasella ja Hormialla. Suppeudessa piilee ilmeinen kaavamaisuuden varaa; kaikki eivät ole sitä onnistuneet välttämään.
 

Äsken lainatuissa aforismin karakteristiikoissa on viitattu eräisiin lausetyyppeihin ja tyylikuvioihin, jotka kansainvälinen tutkimus on todennut suorastaan lajin olemukseen kuuluviksi. Aforistikon ajatus tuntuu ikään kuin luonnostaan hakeutuvan näihin kuvioihin, jotka tietysti puolestaan voivat kuljettaa ajatusta talutusnuorassaan. Kuvakieli on aforistikon samoin kuin lyyrikon tärkeimpiä ilmaisukeinoja. Edellä on siitä esitetty näytteitä varsinkin Koskenniemen, Diktoniuksen, Enckellin ja Marjasen yhteydessä. Metafora tai vertaus saattaa leimahduksena valaista laajan näkymän, tehdä pitkät selitykset tarpeettomiksi. Toisaalta on erinomaisia aforistikkoja – Siljo, Jotuni, Tyyri – jotka eivät sanottavasti käytä kuvakieltä. "Solmu" ja "käännähdys" taas tarkoittavat paradoksia, jollaisilla aforismi mielellään säpsähdyttää lukijaa. Marjanen on meillä paradoksin mestari, muillakin sitä kyllä tapaa, mutta suomalaiselle aforismille se ei ole erityisen luonteenomainen.
 

Määritelmä ("A on B") on suomalaisen aforistiikan tavanomaisimpia muotoja. Eniten sitä viljelevät Marjanen ja Koskenniemi. Yksinään tämä on iskevä, kategorinen muoto, mutta se voi myös esiintyä pitemmän aforismin alussa tai lopussa. Määritelmä voidaan puristaa verbittömäksi lauseeksi; usein se sisältää kuvan:

Schopenhauer: filosofian musta aurinko. (Koskenniemi)

Tekniikka on taitelijan sielun magneetti (Marjanen)

Itsensä myöntäminen on itsensä voittamista. (Tyyri)

Viimeisessä esimerkissä esiintyvää kahden infinitiivin rinnastamista tapaa kosolti ruotsinkielisissä aforismeissa:

Att älska är ibland att vara omedveten om sin olycka.

(Rakastaminen on joskus tiedottomuutta omasta onnettomuudesta) (Enckell)

Kaikki aforistikot suosivat niin ikään antiteesia. Varsinkin Koskenniemi ja Diktonius rakentavat aforisminsa olennaisesti kontrastivaikutelmille.

Sanan toisto antaa aforismille retorista painokkuutta tai kärkevyyttä:

 

Viisaan tie on nöyrän tie. (Jotuni)

Egentligen tycker vi att det vore det verkliga felet med oss och den verkliga bristen, om våra fel och brister saknades.

(Itse asiassa olemme sitä mieltä, että todellinen virheemme ja todellinen puutteemme olisi virheidemme ja puutteidemme puuttuminen.) (Eklund)

 

Usein asetetaan rinnakkain kaksi samasta vartalosta johdettu erimerkityksistä sanaa. Tällainen toisto tukee tehokkaasti esimerkiksi paradoksaalia antiteesia:

Hyödyttömät ajatukset voivat lopulta kasvattaa hyödyllisimmät ajatukset. (Jotuni)

Ei mikään niin äkkipäätä käy vanhanaikaiseksi kuin uudenaikainen. (Marjanen)

Aforismi yleistää rohkeasti yksityisiä kokemuksia, siksi ne tavallisimmin esitetään me-muodossa, varsinkin milloin on puhe "meidän" ihmisten moninaisista raadollisuuksista: satiirin kärki hieman pehmenee, kun kirjailija näin asettuu lukijan rinnalle maalitauluksi. Poikkeamat tästä yleisestä käytännöstä herättävät huomiota. Itsetehostus tai itse-erittely vaatii tietenkin minä-muotoa: sitä esiintyy (joskus me-muodon rinnalla) Diktoniuksella, Eklundilla, Enckellillä, Björlingillä, Siljolla, Jotunilla, Tyyrillä. Mutta usein käytetään "minän" sijasta sinä-pronominia, joka tarkoittaa väliin kirjoittajaa itseään, väliin lukijaa – tai kenties molempia. Tälle "sinälle" annetaan mielellään moraalisia tai muita kehotuksia imperatiivimuodossa: "Leppymätön – se olkoon nimesi!" (Siljo) Ruotsinkielisellä aforistikolla on tilaisuus kätkeytyä persoonattoman man-pronominin suojaan (Eklund, Enckell), suomenkieliset käyttävät harvoin passiivia. Harvinaisia ovat myös hän- ja te-muodot.
 

Sanaleikkiin ovat aforistikkomme harvoin heittäytyneet. Joitakin esimerkkejä toki löytyy: "Elämä on usein niin – elinkautista!" (Siljo) – "Ei vaadi sitkeyttä kannassaan kiinni riippuminen. Sitkeyttä kysyy eläminen ilman muuta kantaa kuin omat etenevät kantapäät" (Hellaakoski). Tyyri rohkenee Jacques Prévertin tavoin yhdistellä yhdyssanojen osia uudella tavalla: "Rintamerkit ja arvosyöpä".
 

Aforismi on monesti luonteeltaan poleeminen. Toisinaan siteerataan lause, jota vastaan väitetään, toisinaan pannaan vanha tuttu lauselma päälaelleen: "Pessimistin vaalilause: liian totta voidakseen olla hyvää" (Tyyri) – "Autuaita ovat väärintekijät, sillä ilman heitä ei olisi Lunastajaa" (Hormia). Vastaväitteen kohteena saattaa olla sanalasku; niinpä Jotuni kääntää lauseen "Rehellisyys maan perii" muotoon "Maa perii rehellisen".
 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.
 

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:
 

SUOMALAINEN AFORISMI 1700-LUVULTA 1960-LUVULLE – YHTEENVETOA, OSA 2