SUOMENKIELISEN AFORISTIIKAN NOUSU, OSA 3 – MARIA JOTUNI, VOLTER KILPI



Maria Jotunilta ilmestyi kolme aforismikokoelmaa, joista viimeisin, Jäähyväiset,

postuumisti (Vaeltajasta kuvassa nimiösivu, muista etukansi). Koottujen aforismien

kokoelma ilmestyi alun perin 1959, Delfiinikirjat-sarjan painos on vuodelta 1984.

Irmeli Niemen toimittama teos Intohimo ihmiseen (2000) sisältää laajan valikoiman

Jotunin mietteitä sekä toimittajan saatesanat.

Artikkelisarjan alkuun

 

Maria Jotuninkin aforismit (Avonainen lipas, 1929, Vaeltaja, 1933, postuumi Jäähyväiset, 1949) käsittelevät monia aiheita: taidetta, yhteiskuntaa, historian näkymiä, ihmissuhteita sekä erilaisia ihmistyyppejä. Mutta ensi sijassa ne ovat itsetarkkailua ja itsekasvatusta. Tässä suhteessa ne muistuttavat Siljon ajatelmia, vaikka Jotunin näkökulma ei olekaan nuoren, vaan kypsän ja paljon kokeneen ihmisen. Aforistikkona hänen päätarkoituksensa on ottaa selko kertyneiden kokemusten merkityksestä ja selvittää, miten elämä olisi elettävä. Jotunin mielestä ihmisen on luotava moraalinsa omin voimin, odottamatta apua enempää uskonnolta kuin toisilta ihmisiltä. "Oppiminen" ja "kasvatus" ovat usein toistuvia sanoja. Jotuni pohtii myös äidin asemaa ja lasten kasvattamista, suomalaisessa aforistiikassa harvoin käsiteltyä aihetta.

Luonnontieteistä kiinnostunut Jotuni katselee, varsinkin Vaeltajassa, ihmistä biologisena olentona ja osana ihmissuvusta, jonka ikivanhat vaistot hänessä vielä elävät; tässä valossa myös sota saa selityksensä. Viettien oikeudet on tunnustettava, mutta vietit on myös hallittava ja kahlittava. Jotuni haaveilee paremmasta "tulevaisuuden ihmisestä", joka toteuttaa lajin piilevät mahdollisuudet. Tässä ei ole kysymys nietzscheläisestä yli-ihmisestä – päinvastoin kuin useimmat muut aikansa suomalaiset aforistikot Jotuni suhtautui täysin kielteisesti Nietzschen oppeihin, niin kuin hänen tutkijansa Irmeli Niemi on osoittanut. Ajatus "tulevaisuuden ihmisestä" esiintyy hänen muussakin tuotannossaan, nuoruusajan novelleista Klaus, Louhikon herra -draamaan asti. Muita yhteyksiä näytelmiin ja novelleihin ovat eräät avioliittoa koskevat mietteet sekä "täydellisen" pahasta ja saidasta ihmisestä esitetyt huomiot, jotka tuovat mieleen Huojuvan talon.

Dramaatikon ote näyttäytyy ehkä siinä, että aforismi voidaan esittää jonkun lausumana repliikkinä tai että se kohdistetaan tietylle henkilölle (Pahansuovalle, Levottomalle pojalle). Muudan pitkä aforismi on saanut Optimistin ja Pessimistin välisen dialogin muodon. Pieni allegorinen tarina 'Sydän' perustuu niin ikään dialogille. Keskustelunomaisuutta lisää se, että Jotuni mielellään puhuttelee itseään tai lukijaa sinä-muodossa – tosin tätä keinoa käyttävät myös muut aforistikkomme; toisaalta yleistävä "me" on Jotunillakin melko tavallinen. Usein esiintyy kysymyslause, johon annetaan vastaus:

 

Liittoutuminen merkitse sisäistä heikentymistä, ulkoista vahvistumista. Milloin se on taiteilijalle edullinen? Taistelevalle edullinen, etsivälle ja yksilöllisemmin luovalle vahingollinen. (Avonainen lipas)

 

Jotunin ajatelmien perussävynä on katkera elämänpettymys. Sen hän ilmaisee tavallisimmin hillitysti ja selkeästi, joskus miltei banaalisti. Pyrkimys loogiseen ajatuksenkehittelyyn ilmenee todistelevien konjunktioiden "koska", "sillä", "siksi" käytössä. Ehdolliset "jos"-lauseet ja erilaiset rajoittavat sanonnat ovat melko yleisiä. – Tätä hillittyä taustaa vasten erottuvat – varsinkin Jäähyväisissä – lyyriset tai pateettiset mietteet, joissa omakohtainen kärsimys purkautuu. Retorinen toisto tehostaa vaikutelmaa:

 

Kaikki paha, mitä ihminen voi toinen toisellensa tehdä, on nähty jo. Kaikki paha, mitä voi toinen toisellensa sanoa, on kuultu jo. Koulu on loppunut. Ei muuta kuin ulos, ulos – elämästä, huonoin todistuksin, koska et sopivasti valehtelemaankaan oppinut. (Jäähyväiset)

 

Jotuni ei tiivistä siinä määrin kuin Siljo ja Koskenniemi. Hänenkin aforisminsa ovat kyllä yleensä lyhyitä, mutta pitkähköjäkin on verrattain paljon. Niitä ei ole ryhmitelty eri osastoiksi, mutta ne muodostavat samaa aihetta käsitteleviä sarjoja.

Tulenkantajien sukupolvi ei ollut kiinnostunut aforismista – suomenkielisellä taholla ei siis ole vastinetta ruotsinkielisten modernistiemme aforistiikalle. Maria Jotunin toinen kokoelma kuuluu 30-lukuun, mutta uusia lahjakkaita yrittäjiä ei ilmaantunut. Jonkinlainen mietekirja on Volter Kilven runo- ja proosakatkelmia sisältävä Suljetuilla porteilla (1938), jolle kuitenkin on ominaista varsin epäaforistinen sanavuolaus ja saman asian jankuttava toistaminen.

 

Maija Lehtonen (1970)

 

Teksti on osa Maija Lehtosen artikkelia "Aforismi", joka käsittelee suomalaisen aforismin historiaa ja julkaistiin vuonna 1970 teoksessa Suomen kirjallisuus VIII. Pro aforismi julkaisee nyt koko artikkelin uusien lukijoiden ulottuville. Kirjoitus julkaistaan Maija Lehtosen luvalla. Artikkelia on toimitettu verkkojulkaisua varten, esimerkiksi teksti on jaettu uudella tavalla osiin, valokuvia on lisätty ja otsikoita muutettu. Itse tekstiä tai sen järjestystä ei ole muutettu.

Suomalaisen aforismin historiaa käsittelevän artikkelin seuraava osa:

RUOTSINKIELISET MODERNISTIT, OSA 1 – SÖDERGRAN, DIKTONIUS, RUIN, BJÖRLING